"Oisko sun seuraava työ semmonen, että sä olisit hyvällä päällä kotona?" hän kysyi tarkkasilmäisesti. 

Anteeks mitä. Minähän olen tosi sitoutunut mun hommiin ja aina kunnianhimoinen. Uskon vakaasti siihen, että kun asenne on kohdallaan, pystyn vaikuttamaan itse työolosuhteisiini. En usko motivointiin vaan siihen, että motivaatio tulee sisimmästäni. Mutta juu-u, joskus on sellaisia hommia, että hyvä fiilis jatkuu aamusta iltaan, kodista töihin ja töistä kotiin. Joskus ei.

Hänellä on tarkat silmät.

image.jpg

Tuttu kuva, eikö. Mutta tässä mietitään sitoutumista työpaikkaan. Ja nimenomaan työpaikkaan, ei tehtäviin. Ei asennetta vaan tunteita ja niiden heijastumista käyttäytymisessä.

Olen aina ajatellut, että kun hommat ovat sellaiset, joissa pääsen toteuttamaan itseäni, loppu on vain asenteesta kiinni. Kun joka päivä menee töihin palvelemaan toisia, inspiroimaan esimerkillään ja rakastaa työtään, mikään ei voi mennä pieleen. En voi epäonnistua.

Minun mielestä sekin hetki, kun toimenkuva ei ihan tyydytä ja päättää vaan tehdä sen mitä annetaan kunnolla, on ollut merkki lojaaliudesta työnantajaa kohtaan. Voiko asenne olla kohdallaan, mieli lojaali työnantajaa kohtaan ja silti olla ihan valmiina jalka oven välissä jättämään työpaikka heti kun se on mahdollista? Voi! Kun kotona Oikotie tai Monster aukeaa useammin kuin Hesari, merkit on jo selvät. Työpaikka on vastaus alkeellisimpiin selviytymistarpeisiin mutta ei sen enempää. Ja itse asiassa tässä vaiheessa elävät ihmiset eivät pidä kynttilää vakan alla. Koko työyhteisö ja sinäkin, pomo, olet sen jo kuullut häneltä. Millainenkohan fiilis hänellä on kotona? Mahtaako perhe huomata, missä mennään? Kyllä. "Ei äiti sulle oo vihainen. Äitiä vaan harmittaa nää työjutut." Kun työtä tekee vain palkan saadakseen tai pitääkseen autoedun, voi olla varma, että ruoho aidan toisella puolella tuntuu vihreåmmältä. 

Entä sitten se tunne, kun mikään ponnistelu ei tunnu vievän omaa uraa eteenpäin. Ponnistelu tarkoittaa sitoutumista. Tulee tehtyä pitkää päivää. Eikä ylitöistä purnata. Sitten tulee se päivä, kun miettii, jakautuukohan nämä hommat täällä tasaisesti? Pomo tietysti sanoo: "sinä olet kyllä ihan avainhenkilö näissä tehtävissä". Sinä tiedät, että se tarkoittaa muutamien kiinnostavien ovien sulkeutumista. Työpaikan säilymisen turvallisuus ei jaksa kauaa lämmittää. Porukka kotona näkee ponnisteluunsa väsyneen, turhautuneen äidin. "Kuule, katsotaan sitä uutta peliä vähän myöhemmin. Äitiä väsyttää nyt." Salaa kylppärissä nappaat pädistä Linkedinin työpaikkailmoitukset auki. Taitaa flunssakin olla tulossa.

Muistatko sellaisen tunteen, kun olit pitkän aikaa paiskinut ison projektin parissa. Tunnet olevasi osa jotain suurempaa. Teet tulevaisuutta. Mutta sitten huomaat, että yhä harvemmin kehtaat jakaa omia ajatuksiasi twitterissä. Se suurempi, jossa sinä olet mukana on jotenkin eriparia työpaikkasi kanssa. Luulit kuuluvasi porukkaan mutta jotenkin olet luisunut ulkokehälle, "Äiti haluaisi nyt hetken aikaa miettiä rauhassa. Voitko laittaa sitä pädiä pienemmälle." Ei tule valvottua ruutuaikaa, kun oma näkymä on himmentynyt. Ja nyt sentään tuon yllä olevan kuvan mukaan leijutaan jo vahvemmin motivoivissa ympyröissä.

Riittääkö tässä mikään? Tunteakseen arvostusta, edes itseltään, on valmis painamaan stressipisteet ihan punaisella. Suorittaja tuntee itsensä tärkeäksi, kun tavoitteet tulee täyteen. Mutta suorittajankin saa houkuteltua työpaikastaan, kun tarjoutuu vieläkin kiehtovampia tavoitteita.

Huomasin juuri, että minulla on ollut sokea piste! Olen höyrynnyt siitä, miten pitää kysyä ihmisiltä itseltään, miten työskentelytapoja pitäisi kehittää. Samalla olen speksannut itselleni hyvän työpaikan ominaisuuksia. Vastaus on ollut ihan silmieni edessä. Mitä sitä sen enempää speksaamaan! Kun työpaikka antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa itseäni, voin olla varma siitä, että tehtäväni lisäksi olen sitoutunut myös työpaikkaan. Engagement on jännä sana. Se tarkoittaa ehkä päätöstä sitoutua tai tunnetta siitä, että voi olla sitoutunut. Kun joku kysyisi: "Miten sinä itse johtaisit tätä toimintoa?", saisi kertoa ajatuksensa tarvittavista tekmisistä ja samalla kertoa, miten toivoo itse tulevansa johdetuksi. Kun työpaikka mahdollistaa itsensä toteuttamisen, elämä töissä ei enää paljoa poikkea elämästä työpaikan ulkopuolella. Luulenpa, että silloin vaikutukset on nähtävissä myös kotona. Inspiroitunut ihminen jaksaa elää ja tehdä kaikkea riemulla. On iloksi muille kotona ja tuloksekas töissä. 

Onkohan Maslowin tarvehierarkia sittenkin spiraali? Parempi toteuttaa itseään sen keskiössä kuin ajautua fyysisten tarpeiden ulkokehälle. Siellä on sellaista pyöritystä, että saa pitää sormet verillä kiinni, ettei lähde kuin paska rattaasta lannoittamaan vihreämpiä niittyjä siellä, missä ne ovat vihreämmät.

Luulenpa, että pomona haluan varmistaa ihmisille paikan siellä spiraalin keskellä.

Tämä kirjoitus on omistettu tarkkasilmäiselle tyttärelleni Pipsalle, kohta 7 vuotta, jonka kuolematon lainaus oli tuo aloituslause. Ilman kotiväen tarkkoja, ääneensanottuja havaintoja, jäisi sokeat pisteet joskus huomaamatta. Kirjoitus vaati arvostamani johtajakollegan erikseen lausutun pyynnön, useamman viikon työstön ja kahvinjuonnin säännöstelyä. Varsinainen kirjoitustyö ei lopulta vienyt pitkääkään aikaa. Valo paistoi sokeaan pisteeseen.